Kuolimon puhtaat kasvot

• Ihminen on pelkkä ohimenevä käypäläinen järvimaisemassa. Luonto peittää armotta alleen kaikki inhimillisen toimeliaisuuden merkit.
ANNE KOKKONEN

Vuoden pisimpänä päivänä Kuolimon luonto tuntuu pakahtuvan runsauteensa.
Kukinnot ovat hehkeimmillään, lintujen poikueet laajimmillaan ja auringon
(uv-)säteet lävistävät suloisesti kaiken vastaantulevan.
Jatkuvan sirkutuksen, havinan, hyrinän, loiskeen ja kihinän keskellä
havahtuu omaan pienuuteensa. Vaikka eletään juhannusviikkoa suomalaisen
loma-asumisen kultamailla, mökkirannat ovat hiljaisia ja järvenselät
veneistä tyhjiä.
Kuolimolla riittää kilometritolkulla rakentamatonta rantaa, metsää ja
graniittikalliota. Jos rajaa pois veneväylämerkit ja lentokoneiden jättämät
savuvanat, ihmisen jäljet eivät juuri ole kyenneet muuttamaan maisemaa..

NÄKIKÖ kivikauden ihminen samat valon ja varjon vaihtelut Louhtovuoren
kalliossa, kun hän palasi talvella maalaamiensa kuvioiden luokse kesäisellä
pyyntimatkallaan? Heittikö hän verkkonsa Kurkisalmeen ja asettuiko
kvartsikaapimineen ja pii-iskoksineen taloksi Hansalmen töyräälle?
Kenties muinainen kulkija ihastui kapeilta vesiltä kantautuvaan kuikan
huutoon ja suopursujen väkevään tuoksuun. Ehkä hän rakensi nopsasti
asumuksen itselleen ja haki valittunsa järven perukoille ihan niin kuin
helsinkiläinen Harry Federley.
– Siitä ei ole vielä kahta vuotta, kun näin lehdestä tätä mökkiä koskeneen
myynti-ilmoituksen ja lähdin katsomaan. Mä soitin heti mun vaimolle ja
kerroin paikasta. Se käski mun tehdä kaupat, Federley muistelee.
Nyt Federleyt ovat onnellisia. Järvi on iso ja puhdas, mökki mukava ja
tontti rakas. Mitä siitä, ettei ranta avaudu etelään – eihän mikään ole
täydellistä tässä elämässä.
Tänä kesänä lomaa vietetään remonttia tehden. Honkataipaleen mökkiin tulee
vesijohto ja parikymmentä neliötä lisää tilaa. Parannusten ansiosta
mökkikausi pitenee sekä alku- että loppupäästään useilla viikoilla.
– Tässä on kuusi mökkiä lähistöllä ja valoista näkee, että samat ihmiset
viihtyvät täällä keväästä syksyyn, Federley toteaa.

KUOLIMON kolealle nimelle on etsitty selitystä sekä tieteestä että
kansanperinteestä. Uskottavimmalta kuulostavan teorian mukaan järven nimi
periytyy saamelaisperäisestä guolle-sanasta, joka tarkoittaa kalaa, lähinnä
lohta tai siikaa.
Kalaa järvessä on riittänyt hätäravinnoksi kelpaavasta kuoreesta
valkopilkulliseen nieriään, joka Saimaan järvilohista viimeisenä lisääntyi
luonnonvaraisesti Kuolimossa aivan näihin aikoihin asti. Ja lisääntyy
toivottavasti vieläkin jossain syrjäisessä kutupaikassa...
Kalastajien pyydyksiin tarttuu lähinnä vain Enonkosken
kalanviljelylaitoksella haudottua järvilohta. Sekin usein alamittaista,
kuten Olli-Petteri Karine harmittelee.
Karine on Jaakko Matikan ja Jonni Laineen kanssa kalastamassa Isoselän
tuntumassa. Kuolimon vapakalastajien Ahdin-päivän uisteluihin osallistuu
muutama muukin venekunta. Perinteeseen kuuluu päättää kesäpäivänseisaus
saunaan ja syöminkeihin.
– Tämä on ensimmäinen kunnon kerta tänä kesänä. On tullut harrastettua
enemmän perhokalastusta, Matikka paljastaa.
– Mutta kalaa kyllä löytyy! Lohta on aika hyvin ja muikkua hitosti, sekä
pientä että isoa. Kyllä kaloilla ruoka riittää, Karine myhäilee.
Kalastajien silmät loistavat. Oli pyydys sitten mato-onki tai nuotta, saatu
saalis valmistetaan ja nautitaan hartaudella.

VALLOITTAJAT löytävät aina kaikkialle. Tuhannen vuoden aikana ruotsalaiset
ja venäläiset ovat kulkeneet Kuolimon rantuuksia edestakaisin ja
karauttaneet välillä veneensä kiville paikallisten asukkaiden suureksi
tyydytykseksi.
Järveä ei edelleenkään kannata uhmata. Kuolimonsalmessa pohjakivet
häämöttävät veden läpi ja ainoa turvallinen venereitti kulkee rantakoivujen
oksia hipoen aivan salmen laitaa. Edes ikänsä Kuolimon vesiä kolunneet
veneilijät eivät suostu ajamaan moottorilla mistä tahansa kapeikosta.
Vaari sentään luottaa omaan väkeensä. Espoolainen Seppälän perhe nimittäin
tekee lainaveneellä lähtöä päiväpiknikille.
– Salaatit ja patongit on pakattu mukaan ja Orraintaipaleen Lotjasatamassa
paistetaan makkaraa, Anniina Seppälä iloitsee.
– Tämä on kesän kohokohta, juhannus ei tunnu juhannukselta jos ei pääse
Kuolimolle, äiti Auli Seppälä vahvistaa.
Kuolimo liittyy kiinteästi Anniina Seppälän lapsuusmuistoihin. Säkniemen
hienoilla hiekkarannoilla on paistateltu päivää pienestä pitäen,
Olkkolanrannassa on opittu uimisen alkeet ja perheen yhteiset retket ovat
suuntautuneet milloin mihinkin mukavaan paikkaan järven eteläosissa.

LÄÄKÄRISEURA Duodecimin hallinnoimaa Lepänkantoa kutsutaan joskus
Etelä-Karjalan Rivieraksi. Pehmeän hiekan lämpöön tullaan makaamaan
matkojenkin takaa.
Noora Satovainio ja Taru Vaartajakin käyvät Lepänkannossa, mutta tänään
heille riittää Olkkolanrannan uimakoppi. Se suojaa tuulelta ja tarjoaa myös
hieman näköestettä.
– Nyt on aika aktiivisesti käyty tällä rannalla, kun kelit ovat hienot.
Hyvinä päivinä täällä Olkkolanrannassa on aika paljon ihmisiä ottamassa
aurinkoa, uimassa ja syömässä eväitä, tytöt kertovat.
Tällä kertaa viihdykettä tarjoavat pelikortit, mutta välillä tekee mieli
urheilla. Alkuviikosta tytöt ottivat mukaansa lentopallonkin, vaikka
pelaamisesta ei lopulta tullutkaan mitään.
– Niin kauan kuin kesää riittää, käydään rannassa. Kuolimon vesi on juuri
nyt hirveän virkistävää: jos se olisi yhtään lämpimämpää, se menisi jo
pilalle, Satovainio ja Vaartaja väittävät.
Tosipaikan tullen järveen hyppääminen kuitenkin arveluttaa, eikä kyse ole
vain veden pinnalla kelluvasta männyn siitepölystä, joka muuttaa rannat
hetkeksi aikaa haisevaksi keltaiseksi liejuksi. Tyttöjä päätä lyhyemmät
vintiöt kyllä sukeltelevat reilusti alle 20-asteisessa vedessä mitään
pelkäämättä kuin Pappilanlahden pullasorsat.

KUOLIMON harvinainen puhtaus selittyy pienillä asutuskeskittymillä,
olemattomalla teollisuudella ja vähäisellä maanviljelyksellä. Rantapellot
ja niityt ovat tällä järvellä harvinaisia nähtävyyksiä.
Sen, mitä on ollut, luonto valtaa nopeasti takaisin. Lehtisensaaressa
Ristniemen tilakin alkaa vaipua metsän syliin. Rastaat nostavat
korviasärkevän metelin aina ihmisiä nähdessään ja tekevät uhkarohkeita
valehyökkäyksiä tunkeilijoita kohti.
Antti Matikan perinnöksi jättämä tila on yhtä ainutlaatuinen kuin sitä
ympäröivä järvi. Molemmat antautuvat vapaasti tulijoiden käyttöön, mutta
kummankaan ominaispiirteitä ei ihminen pysty hevillä muuttamaan.
Missä piilee Kuolimon salaisuus? Kuka tai mikä vartioi sen perimmäistä
puhtautta?
Morruuvuoren juurella voi arvella tietävänsä vastauksen. Kun hiidet
pakenivat uusien jumalien tieltä, ne etsivät suojaa Morruuvuoren luolasta.
Nyt luolan suuaukko on osittain sortunut, eikä kukaan tiedä, mitä jäi
luolan sisälle.

Kuvatekstit

Ristniemen kartanolle on kulkijan lupa tulla.

Morruuvuorella pesivät seudun viimeiset hiidet ja pirut.

Kalliomaalaukset erottaa hyvällä onnella sopivassa valaistuksessa.

Ristniemen talossa on hiljaista kesälläkin.

Harry Federley löysi unelmiensa kesäpaikan
Honkataipaleesta.

Seppälän perhe lähtee vesille vaarin veneellä.

Lopperin lehmät laiduntavat.

Ajan patinaa ovessa.

Louhtovuoren kallio.

Anette Seppälän ensikosketus Kuolimoon kesällä 2005.

Taru ja Noora palvovat vaihteeksi vettä.

Aita Lehtisensaaressa.

Hansalmen talo Ylä-Kuolimolla.
MARLEENA LIIKKANEN
Kirjoittaja: Anne Kokkonen
Julkaisupäivä: 24.06.2005
Tallennuspäivä: 27.06.2005