Hurja pako haavoittuneena halki metsien

Ruotsin armeijan majurin muistelmat Lappeenrannan taistelusta 1741 ilmestyivät suomennettuina.
ANTTI O. ARPONEN
Lappeenrannan taistelussa kesällä 1741 Venäjän armeija valloitti
Lappeenrannan. Niin sanottuun Hattujen sotaan liittyneessä operaatiossa
Ruotsin joukot lyötiin hajalle.
Taistelussa 23. elokuuta 1741 kaatuneita ja haavoittuneita oli kaikkiaan
yli 3 000. Taistelu on Suomen sotahistorian verisimpiä.
Lappeenrannan taistelusta ei ole säilynyt jälkipolville paljon
arkistomateriaalia. Aikalaiskuvaukset jäivät vähiin. Taistelusta
kirjoittivat lähinnä vastakkain olleiden joukkojen komentajat raporteissaan
esikunnille.
Nyt on ilmestynyt yksi aikalaiskuvaus. Ruotsin armeijan sotilaan Alexander
Magnus Dahlbergin (1685-­1772) muistelmat on suomennettu.
Kirjalla on mielenkiintoinen tarina. Dahlbergin omaelämäkerta ilmestyi
ruotsinkielisenä jatkokertomuksena Lundin viikkolehdessä 1775­-1776 ja
painettuna ruotsinkielisenä kirjana 1911.

Suomennos 228 vuotta
ilmestymisen jälkeen

Dahlbergin suomalainen jälkeläinen Jaakko Talmo (alkuaan Dahlberg) on nyt
suomentanut kirjan.
Alexander Dahlberg palveli 47 vuotta sotilaana Ruotsin kuningasta.
Lappeenrannassa 1741 hän oli jo 56-vuotias sotaveteraani, arvoltaan silloin
kapteeni, myöhemmin majuri. Hänet oli vuonna 1738 valittu Ruotsissa
kansanedustajaksi.
Elämänkerrassaan Dahlberg kuvaa seikkaperäisesti Lappeenrannan taistelua ja
sen jälkiseuraamuksia, joilla oli ratkaiseva merkitys hänen elämälleen.
Dahlberg oli 22. elokuuta 1741 Luumäen Marttilassa, minne oli koottu
pääjoukko kenraalimajuri Carl Henrik Wrangelin komentamasta Ruotsin armeijasta.
"Tuon päivän iltana klo 10 tuli eversti Willebrandtilta, Lappeenrannan
varuskunnan päälliköltä, pikalähetin mukana tieto, että vihollinen oli
lähestymässä. Selvitys vihollisen vahvuudesta tosin puuttui."
Elokuun 23. päivän aamuna joukot marssivat Toikkalaan. "Täällä meillä oli
suurin ilo nähdä reipasta väkeä, millä innolla ja tarmolla he
valmistautuivat ottamaan vastaan vihollisen. Kaikki olivat huolellisia
kunnostaessaan kivääreitään ja kokeillessaan, että ne toimivat kunnolla. He
peseytyivät ja vaihtoivat asianmukaiset asut ylleen, ikään kuin he olisivat
lähdössä vierailulle".

Marssin jälkeen heti
asemiin Lappeenrantaan

Iltapäivällä joukot marssivat Lappeenrantaan.
"Kaikki viisi pataljoonaa jaoteltiin marssijärjestyksensä mukaan liehuvin
lipuin ja kaikin kenttävarustein. Saapumisjärjestyksessä olivat
ensimmäisenä Södermanlandin ja Dahlin rykmentit, niiden jälkeen Hämeen,
Västerbottenin ja viimeksi Savon pataljoonat, jotka sijoittuivat noin 600
askelta kaupungin edustalle ja muodostivat rintaman vihollista vastaan. Ne
seisoivat siinä vuoren ja kukkuloiden täydeltä ja paikalle marssiessamme
tervehtivät meitä hattujaan heiluttaen."
Willebrandtin pataljoona tuli kaupungista (Linnoituksesta) ja otti myös
paikkansa rintamassa. Karjalan rakuunat jaettiin kahtia siten, että
kumpikin puolikas otti paikkansa äärimmäisillä sivustoilla.
"Tähän järjestykseen meidän pieni sotajoukkomme jäi paikoilleen seisomaan
ja odottamaan kohtalon päätöstä ja vihollisen ryntäystä, kukin paikallaan
kivääreineen valmiusasemassa. Rakuunat liikehtivät vetäen kaupungista 8
tykkiä, jotka asetettiin puoliväliin ns. Myllyvuorta urhoollisen kapteeni
Åbergin komennossa."
Dahlberg kertoo, että kellon lähestyessä kahtatoista vihollinen alkoi
tulituksen 36 tykillä ja sitten 16 000 jalkaväen ja ratsuväen miestä
aloitti hyökkäyksen. Dahlberg arvioi ruotsalaisilla olleen 3 050 miestä.

Venäläisten ylivoima
pakotti perääntymään

Rakuunat vasemmalla sivustalla alkoivat vihollisen kiivaassa tulituksessa
vetäytyä, sen jälkeen savolaiset, sitten Willebrandtin joukot.
Ruotsalaisten oikea sivusta teki onnistuneita vastahyökkäyksiä, mutta
joutui pian ylivoiman edessä ja venäläisten aloittaessa saartamisen
vetäytymään hekin.
"Niin vihollinen tuli meille ylivoimaiseksi ja pakotti meidän jäljellä
olevan joukkomme vetäytymään ja lopuksi pelastautumaan kääntymällä pakoon.
Siitä pakenemisesta oli kuitenkin hyötyä vain hyvin pienelle joukolle ja
sangen harvat pelastuivat. Vain ne, jotka eivät värjänneet taistelupaikkaa
verellään. Niistä, jotka eivät menettäneet henkeään, enimmät jäivät vangiksi."
Alexander Dahlbergille taistelu oli kova kohtalo. Hän haavoittui ja jäi
venäläisten vangiksi, samoin hänen vanhempi poikansa. Pojista nuorempi
kaatui taistelussa.
"Minä sain vaikean haavan oikeaan käsivarteeni, jonka vuoksi käteni onkin
koko loppuelämäkseni halvaantunut, koska kuulaa ei saatu koskaan leikatuksi
pois, vaan on siellä edelleen jäljellä."
Dahlbergin haavoittunut käsivarsi turposi niin, että vangitsemisen jälkeen
venäläinen sanitääri joutui leikkaamaan hänen takkinsa ja liivinsä auki
haavan sitoakseen. Käsi oli musta sormenpäitä myöten ja sanitääri uhkasi
leikata pois koko käden, mutta Dahlberg esti sen.

Venäläisten vangiksi
jo toisen kerran

Lappeenrannan taistelu käytiin nykyisen kaupunkikeskustan alueella. Ruotsin
joukot joutuivat vetäytymään sieltä Linnoitukseen, mutta venäläiset
valtasivat senkin onnistuneella rynnäköllä.
Taistelun jälkeen venäläiset ryöstivät ja polttivat Lappeenrannan kaupungin
ja vetäytyivät Viipuriin.
Dahlberg oli vankina yhdessä kapteeni Lagerbomin, kapteeni Nauckhoffin,
vänrikki Kååsin, vänrikki Holmstedtin ja aliupseeri Enbergin kanssa, ja
joukkoon kuului myös hänen oma poikansa, vääpeli Dahlberg.
Dahlberg tiesi, mitä oli olla sotavankina. Hän oli vuonna 1709 nuorena
vänrikkinä jäänyt venäläisten vangiksi Pultavan taistelussa, missä Pietari
Suuren joukot löivät Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n armeijan.
Haavoittunutta kapteeni Dahlbergiä ryhdyttiin viemään venäläisten
esikuntaan, missä haava voitaisiin sitoa paremmin.

Haavoittuneena karkuun,
metsiin piiloon venäläisiltä

Dahlbergiä kuljetti esikuntaa kohti venäläinen sotilas, joka metsän suojaan
päästyään pysäytti hevoset ja vaati Dahlbergin kaiken omaisuuden esille.
Tämä antoi vihreästä silkistä ja kultalangasta kudotun kukkaronsa, missä
oli 10 kultatukaattia ja 20 kahden karoliinin kolikkoa. Vihollinen otti
myös Dahlbergin kultaisen kaulaketjun ja kaluunanauhaisen hatun.
Hetkeä myöhemmin venäläinen sotilas pysäytti hevoset uudelleen ja vaati
Dahlbergia riisumaan univormunsa. Ruotsalainen arvasi, että nyt vihollinen
aikoi surmata hänet. Venäläisen sotilaan kääntyessä hetkeksi selin,
tempaisi Dahlberg miekan esiin ja survaisi sen vihollisen kupeeseen.
Surmattuaan vartijansa kapteeni Dahlberg pakeni juosten metsään.
"Mikäli halusin edelleen pelastua kuoleman vaarasta, minun oli yön
pimeydessä etsiydyttävä ulos vihollisen linjoilta, jotka pystyisin pimeässä
havaitsemaan monien leiritulien avulla. Nyt pakotieni vei minut tiheisiin
metsiin, jotka olivat jossakin paikoin osastojen leirien välillä. Pian
saavuin rantaniitylle, jonka alapuolella oli suuren järven lahti."
Dahlberg kuvaa kirjassaan tarkasti ja värikkäästi pakomatkaansa poispäin
Lappeenrannasta. Taistelun jälkeisinä tunteina venäläisiä oli vielä
kaikkialla Lappeenrannan ympäristössä ja moneen kertaan ruotsalainen
kapteeni oli vähällä jäädä kiinni.
Seuraavan yön Dahlberg nukkui tiheässä metsäsaarekkeessa ja piiloutui
seuraaviksi päiviksi eräälle suolle.

Poika etsi isäänsä
venäläisten vankileiristä

Ruotsalaiset sotavangit koottiin venäläisten leiriin. Heidät tarkasti
marsalkka Peter de Lacy, irlantilaissyntyinen venäläisten joukkojen komentaja.
Kapteeni Dahlbergin poika etsi vankien joukosta isäänsä, mutta ei löytänyt
tätä ja puhkesi itkuun. Hän oli edellisenä päivänä nähnyt oman veljensä
kaatuneen taistelussa ja arveli nyt myös isänsä kuolleen.
Marsalkka lohdutti nuorta vääpeliä ja pyysi tätä rauhoittumaan "koska
kuollutta ei voisi kutsua takaisin". Kuultuaan, että kapteeni Dahlbergilta
oli jäänyt köyhä leski ja yhdeksän kotona olevaa lasta, oli marsalkkakin
liikuttunut.
Kapteeni Alexander Dahlberg oli kuitenkin elossa, vaikka vaikeasti
haavoittuneena keskellä karjalaisia metsiä, kaukana omista joukoista. Hän
arvioi suurin piirtein ilmansuunnan ja lähti pyrkimään kohti Luumäen
Marttilaa, missä tiesi olevan suomalaisia joukkoja.
Dahlberg harhaili metsissä venäläisiä sotilaita piileskellen lähes kolme
viikkoa. Vihdoin 11. syyskuuta venäläisten liikehdintä Lappeenrannan
seudulla hiljeni. Dahlberg tapasi tiellä suomalaisen talonpojan, joka
vahvisti venäläisten vetäytyneen Viipuriin.
Talonpoika neuvoi Dahlbergille tien kohti Marttilaa. Tiellä hän kohtasi
yhdeksän Karjalan rykmentin rakuunaa, jotka olivat selvinneet Lappeenrannan
taistelusta hengissä ja piileskelleet metsissä hekin. Rakuunoilla oli
hevoset ja heidän avullaan ruotsalainen kapteeni pääsi vihdoin Vehkalahden
Myllykylään suomalaisten tukikohtaan.

Kuvatekstit

Ruotsalaisten komentaja. Kenraalimajuri Carl Henrik Wrangel johti
Lappeenrannassa 1741 ruotsalaisten joukkoja.

Kuninkaan sotilas. Alexander Dahlbergin kertomus vuoden 1741 taistelusta
Lappeenrannassa on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi. Kuvan sotilas Hämeen
Rykmentin korpraalin puvussa vuosimallia 1741. Kuva teoksesta Lappeenrannan
taistelu.
Kirjoittaja: Antti O. Arponen
Julkaisupäivä: 05.10.2003
Tallennuspäivä: 07.10.2003